Nousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.
"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne", sanoi hän ja poistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni upseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen näköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin saattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin kanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian kappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja sivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni ei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin näin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten yllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli, ettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen, hyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin kuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin hitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni. Tarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten kenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan: "sisään!" Hän oli siis kotona.
Avasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut lähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli ollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.
Kenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin asemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää voinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän huolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja provokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.
Kenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin revolverin esille.
"Kädet ylös!"
Kenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin joutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani ja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä oli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja ällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.
"Mitä perhanaa!" pääsi häneltä tahtomattaankin.
"Kääntäkää selkänne!" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin häntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa oli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.
"Istukaa!" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan tarkasti silmällä vankiani. "Milloin saavuitte Vilnaan?"