"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"
Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta, mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen poistumisellaan oli.
Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään, että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna, sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen, että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.
Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä.
Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas, ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin, kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies, tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita, bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen, hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja maalauttanut sen kylttiin:
O.y. Politiikka.
Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.
Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.
Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka, että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi, kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa, taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea, ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin jälkimäistä olisi ollut riittävästi.
Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.