Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.
"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa, kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti lannisteta."
Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.
Jos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset supistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki kolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh ikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja vilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat nojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei Matvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli huoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista kykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei hopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan tavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.
"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa", Saska puhutteli aina hovitapojen mukaisesti — "lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava ennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne häädetään huoneesta."
Saska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon hän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei ota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän oli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä hoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta poliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat kuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma oli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon, ollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan Ivanovitshia.
Ivan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa ilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron Nagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin, tosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut. Hän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat ovat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai puolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.
Ivan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä sitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat pelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan huvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja hänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.
Matvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli syönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä sotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita, kaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei Matvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten pyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista naisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo viikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan kassa olisi tyhjentymätön.
Ivan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi, yhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti leikkiviä amoriineja.