"Kyllä!" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.
Asia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja välttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä olikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli luullut Lauran poikenneen sivukujalle.
"Muistatko porttikäytävän?" kysyin pojalta.
"Varmasti!"
"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla, mitä on tehtävä", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä, hajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.
Tulimme jälleen juutalaiskortteliin ja vihdoin kujalle, minkä varrella Pankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta porttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.
Kenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.
"Omituista, omituista!" mutisi hän. "Tässä juuri asuvat nuo kommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?"
Sattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi toimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä vakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme kaikki porttikäytävään.
"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa!
Näitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!"