Käytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes keksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä laskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli siis asunto.
Hyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä.
En huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut.
Sydämemme jyskyttivät kuuluvasti.
"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään.
Täältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!"
Puristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen. Kenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku merkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi jonkun sanan.
"Moskova!" sanoi kenraali äänekkäästi.
Avain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali oven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten pienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.
"Ei hiiskaustakaan!"
Salamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi ovi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta miestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys oli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja melutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja kykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.
"Kas niin, nyt voimme huoahtaa", sanoi kenraali ja istuutui tuolille heittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta, mutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein heti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se johti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.
Vuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen ja vapautin hänet siteistä.