Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa, leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti sujunut.
Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle. Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät, söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä, kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet. Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.
Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen lautakappaleen varassa.
"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.
Kivinen hymähti.
3.
Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu reportterimaisen tiedonhaluiseksi.
"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa runsasta veroa ahventen valtakunnalle.
Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa. Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin, sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen, tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä, sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.
Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi. Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään. Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat valvonnasta.
"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa viimeisen palan. — "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta soromnoo! sanoo ryssä."