"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."
Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille, purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle, nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.
"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.
"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."
Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät. Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä puistatti vilu.
Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä, hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.
"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.
"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.
Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.
"P—na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi perämies tarkastellen taivasta.