11.
Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.
Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat mukana.
Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi kaikki samanlaisena.
Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta, hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi, lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta koko olemukseen.
Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa, etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka, vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen vastustajille.
Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä. Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen. Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata matkassaan.
Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun valtaan.
Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle, suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, — suurkaupunkien viettelykset ja ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit, poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen, levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan maailman, luomatta tilalle mitään uutta.
Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon. Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi tyydyttää joukkonsa.