Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä Moskovan konferenssiin.
Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä, sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin päin.
Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet. Ystävykset tupakoivat ääneti.
Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa, tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.
"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana, muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä, ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."
Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen jatkoi:
"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan muuta kuin Ryssäinmaa."
Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa, eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin bolsheviikkivaltakuntaa.
"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut, puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset. Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön, riuduttavaan raadantaan. Miksi?"
"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. — "Me olemme nyt
Nirvanan maassa."