Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista, rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat, hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti, kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.
Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan, kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos — saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi kertaa.
Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan, päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas. Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua. Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti raukaisi jäykistyneitä jäseniä.
Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia, kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä, kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa, kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten saatiin — enemmän tilaa.
16.
Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.
Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut, mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.
Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen, sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.
Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen, jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen — kuten kaikki muukin Venäjällä — ja niin näkyi vain hajanaisia univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.
Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin tyhjin saloseutu.