Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.
Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut, mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty. Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.
"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin. Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä, pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.
Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei, koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon, ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38. Yrittäkäämme etsiä!"
Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun, jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan, josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat uskaltaneet herättää.
"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään. Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.
"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.
"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään. Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa asuinhuoneen oven.
"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.
"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.