Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä, mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan ollut niiden joukossa.
"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi havaittavissa.
"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. — "Seuratkaa minun sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä vieno naisääni, joka kysyi:
"Kuka siellä?"
"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori, hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:
"Mary Audhon!"
Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään ja tempasi tytön syliinsä.
"Mary, etkö tunne serkkuasi!"
"Tommy?!"