"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään", lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.
"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua, kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."
"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä, toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan hiljaista nääntymyskuolemaa."
"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan, Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin…"
"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät väkisinkin kyyneleistä.
"Pyydän todellakin anteeksi…" Koskelan ääni vapisi.
"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene parempi, että puheenne valmistuisi pian…?"
"Häiritseekö ehkä läsnäoloni…?" kiirehti Koskela kysymään.
"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin minä kuuntelen… ja… ja kirjoitus ei edisty."
Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.