"—katu 85."
"Merkki?"
"Rehellisyys maan perii."
Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö, keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja riensi heitä kohti.
"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni", virkkoi hän
Kiviselle.
Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.
Kivinen jähmettyi ja vavahti.
"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani", sai hän soperretuksi, kääntyen samalla niin, että joutui selin yleisöön.
Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama autuaassa hymyssä.
"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä."
Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt, koska hän oli selin.