Koskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin luo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain kuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä maailmankongressissa.
Tilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja korupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt "työhön" ja parhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista maailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa: toinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa ja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen kuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen järjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin viikoiksi.
Suuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista maista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia ja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja bulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia, vilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia, nykyisiä "suomalaisen kommunistisen puolueen" edustajia, mutta kirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin yhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista maista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä ja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava ilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa näyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä esiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten valitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta tilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät välittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.
Kivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos hyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi kaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn puhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa muutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua he olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi neuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja silloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että bolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi yrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia kärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin päätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa puhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat kysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin kumppanit.
"Kivinen!" kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. "Ei ole muuta neuvoa kuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista järkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet pesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa."
Kivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä. Hänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli siihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo ja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen kättään.
"Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan hyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa", virkkoi hän ihailevan painokkaasti.
Puheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja. Samoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein paatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin haukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.
Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen, eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset, katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet, huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin. Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja lyödä.
Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli "yhteiskunnallista vallankumousta", ja kaikki omakohtainen pelko katosi siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela sittenkin viipyi.