Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana, vaati hiljaisuutta.
"Toverit, minä vastustan teitä!" Sanat tulivat harvaan ja terävästi, niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky, tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt, vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta. Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen horjumattoman lujaan katseeseensa.
Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni.
Tuli täydellinen hiljaisuus.
"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki, leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle. Kuulkaa!"
Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä silmin ja korvin.
Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.
Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.
Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.
Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni, sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta. Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi, jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi "Internationale" voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.
Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: "Eläköön vallankumous!" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.