Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa. Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen asiamieheksi.
"Ja nyt syökäämme kunnollisesti", kehoitti Hoper, "sillä matka kysyy voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella."
Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.
"Minnehän tohtori oikein aikonee?" virkahti Koskela.
"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme, että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa, mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole vielä tietoakaan."
"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle", lausui Cotter.
"Venäjälle?" huudahti Koskela. — "Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!"
"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu", selitti Kivinen.
"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan", selitti Hoper.
"Onko teillä serkku Moskovassa?" kysyi Koskela hämmästyneenä.