Prinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana, mutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui sanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.
"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani", virkkoi hän
miehekkäästi, "mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette.
Kas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin.
Teillä oli sama ajatus."
Kivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. "Sitten ei meillä olekaan muuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä." Kivinen nosti kirjoituspöydälle matkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän ilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.
"Onko jalokivetkin teillä?" huudahti prinssi.
"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä."
Prinssi seisoi tuokion sanattomana.
"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan."
Kivinen hymyili. "Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri ennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne itse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?"
"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten takaisin minulle?"
"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee
Wieniin."