"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?"
"Noin miljoona kruunua."
Prinssi nauroi katkerasti.
"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain alistua."
Hän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan nojatuolissaan.
Sanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa jutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi kuunteli virkkamatta sanaakaan.
"Te puhuitte kiristyksestä", jatkoi sanomalehtimies, "ja sitähän meidän suunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te luulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme."
Prinssi kohottautui makaavasta asennostaan.
"Kenelle sitten?" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.
"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin teidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt vallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan itsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä, niin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää kansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän sotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa osaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä siihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin voivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te saatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän lähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä: tuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä isänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän on annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat roistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte tänään pankin kautta mainitun summan Wieniin."