"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja muutamia maalaisia."
"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?"
Neitonen nauroi ääneen.
"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla moottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin tästä sen olisi kyllä huomannut."
Kivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi mitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon ja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle pysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman uneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti piristyi.
Ei, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen olisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä ollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs asemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin. Oli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä. Kyllä voi autolla ajaa.
Kivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli kyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun matkan päässä.
"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?" kysyi Olle, puolittain maaten auton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.
"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten arvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään", lausui Kivinen salaperäisesti hymyillen.
"Ja missä se on?" kysyi Olle.