"Minä en tiedä, missä se on, mutta minä tiedän, missä se ei ole, ja se on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin ympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä alueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei ole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin pääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on jonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on olemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että sellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä todennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku tukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän hyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi huomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten kunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän ehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi tietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen kapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on ainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään pitkälle."
4.
Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.
Ilma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin. Laajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala tummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin ja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia seurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia virvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden illallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä juoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen vierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.
Lihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä, jotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai aloittelevien tuomareitten — tai pahimmassa tapauksessa — iloisten, mutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten sitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin tai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki paikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille ja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat ja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat vanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin päiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän vilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille ehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.
Olle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea, josta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa kesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan ja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa rintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen kansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti kokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja sulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista ystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa viehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla leijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson hautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti välinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.
Neiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen keskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger tiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi välttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea uskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen kanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan salakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine, vapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon käsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin seuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan sydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä halveksivasti olkapäitään tuntemattomalle "siviililurjukselle", joka oli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain lisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta mielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista itseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä, jolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.
Muutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti pikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen ja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti purjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen ulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava hehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan määränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja niistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi kantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.
Kivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger istui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen lainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja kauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.
"Pidättekö purjehtimisesta?" aloitti Kivinen, mielestään varsin lapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei hän keksinyt muutakaan sanottavaa.