"Taikuri! Te arvasitte oikein!"
"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!"
Salamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin notkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja neitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän suudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.
"Ei, katsokaas venettä!" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä vesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän päästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen purjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti arasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän ei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.
Neiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.
"Oletteko tyytyväinen?" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja
Kivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.
"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt tilaisuutta useamman ottamiseen."
"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte tällaisen palkkion, mutta", neiti Riger nauroi vallattomasti, "en kadu."
Sanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, — oliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli tuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa. Hän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään koko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän helposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja rauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä silmänräpäyksenä!
"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä.