"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee jättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme ehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin pistäydyttävä."
"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?"
"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on otaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn ulkopuolisiin havaintoihin."
"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein ole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua hiljaa."
"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina vähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin raukaisee."
Kivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman lehtiä. Olle nukahti.
6.
Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman yksityiskohtainen ja johdonmukainen.
Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.
Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä, sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.