Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen. Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.
Menköön syteen taikka saveen! — ajatteli hän ja kiipesi sisään, browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.
Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan. Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.
Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle, ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.
Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin. Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.
Sattuma on suosiollinen, — ajatteli Kivinen. — Talo pimeä, ikkuna auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!
Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä. Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta, josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo koko lailla vaikeampaa.
Perällä oli vielä neljäs ovi.
Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut, ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.
Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.