"Huvilansa katon maalaamista?" toisti Kivinen ihmetellen. "Mutta sehän oli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen harmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa."
"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä maalauttamaan", selitti Jorre Minck, "eikä tämäkään huvilan isäntä siihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta joka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa ruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli jäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa saada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän maulauttikin katon omalla kustannuksellaan."
Olle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan harkitsevasti.
"Hm, se todistaa omituista luonnetta!" virkkoi hän hyvinkin kaksimielisesti.
"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon maalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla omituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle", tuumi Jorre filosofisesti.
"Minkäväriseksi hän maalautti katon?" — Kivisen äänessä oli jännittynyt väre.
"Punaiseksi, räikeän punaiseksi."
"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?"
"Enpä… niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi täysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi mennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa ylihuomenna."
"Ylihuomenna, ylihuomenna…" hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän nuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se ei ollut, mutta mitä se oli?