"Minne neiti on mennyt?" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren sanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti olkapäitänsä.
"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun, luultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä seurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin autoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän aivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt mitään. Ajoin tänne, ja tässä olen."
Olle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei… ja äkillinen päähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen. Hän mainitsi numeron.
"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen. Kiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää mainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai kielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger, Elise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän saapuvilla. Kiitän!"
Olle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.
"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää puhuko halaistua sanaa. Kiitän!"
Olle soitti kiinni. "Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat mennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi. Odottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle."
Jorre lähti siekailematta.
"Meidän kai täytyy taas sonnustautua", virkkoi Olle ja painalsi vaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa olivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin mukaan, samoin salalyhdyt.
Miehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului
oven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta.
Olle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta.
Kivinen seurasi esimerkkiä.