"Sinä tarkoitat sitä kääröä?"
"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että moottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?"
"En", Olle hymähti, "ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit sellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja hänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö kuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin moottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan puutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme nähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä hauskassa jutussa."
"Niinhän se on", myönsi Kivinenkin, "mutta minä en oikein uskoisi…"
… "että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän ensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun." Olle nauroi hiukan kiusoittavasti. "Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään epäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin tunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut hänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä nykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että minäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään edeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee salakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto, lentokone, voi viitata sellaiseen."
"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi olla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin moottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä salaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään poliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille."
"Tunsit?" — Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.
"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä. Nimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin parissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava mahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä siitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä. Mitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita viittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä saat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään kiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me tiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo moottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli varmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta. Jalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia, joten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin laajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin."
"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin.
Mitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?" kysyi Olle.
"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä tiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat nykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia ja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet mukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on ensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No niin, katselimme taidekaupassa tauluja, — minä, muuan taiteilija ja eräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen mestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa. Taiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen taidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se ollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija tiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään keskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan murteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin, mutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa. Mies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön taulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta tuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija äkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa Pietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N—skin?' kysyi taiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin, katsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen perhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut Suomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen mukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti ne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti siitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' — Mies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin, mutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme takaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti taidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että ruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat."