Valovirta pysyi heidän kasvoillaan, eivätkä he voineet nähdä vastustajiaan. Äkkiä sukelsi esiin haamu, joka nopeasti ja kokeneesti tyhjensi heidän taskunsa. He olivat aseettomina. Olle kirosi ääneen, ja Kivinen puristi yhteen huulensa, miettien vain jotakin hurjaa keinoa pelastuakseen. Hän harkitsi juuri, ehtisikö hypätä äkkiä syrjään pimeän suojaan ennenkuin vastustajat kerkiäisivät ampua, kun ääni komensi:
"Sido heidät!"
Pari lujaa kättä tarttui hänen ranteisiinsa, ja niiden ympäri kietoutui nuora lujaan ja tiukkaan. Muutamassa hetkessä olivat hänen kätensä köytetyt selän taa. Ollen kanssa meneteltiin samaten. Tuskin ehtivät he täydelleen käsittää tapahtunutta, kun huomasivat olevansa aivan voimattomia ja avuttomia.
"Käykää pitkällenne!" komensi ääni, ja seikkailijat laskeutuivat kosteassa kellarissa parin matalan laatikon päälle makaamaan.
"Tutkikaamme nämä herrat, Jöns", virkkoi komentava ääni, ja vastustajat tulivat vankiensa luo. Valojuova viipyi pitkän aikaa Kivisen kasvoilla.
"Uusi naamataulu!" sanoi tutkija. Kivinen huokasi helpoituksesta, kun valo siirtyi Olleen. Äkkiä kuului tukahdutettu, mutta raju ja sydämellinen naurunpurskaus.
"Ta' me' fan! Herra Nordgren! Tämäpä oli sattuma'" kuului komentava ääni sanovan ääretöntä hämmästystä osoittavalla painolla. Kivinen säpsähti. Olivatko lurjukset saaneet selville, kenen kanssa he olivat tekemisissä? Olle murahti jotakin, mutta tunsi äkkiä, kuinka nuorat hänen käsiensä ympärillä heltisivät.
"Suokaa anteeksi, mutta eihän teitä tuossa puvussa olisi tuntenut oma äitinnekään, minusta puhumattakaan!" nauroi ääni. Olle autettiin ylös.
Mies ohjasi valon omiin kasvoihinsa.
"Tunnetteko minua?" kysyi hän.