"Taisi olla ihan vain sinun onnessasi. Ei sieltä takaisin tulla."
"Niinpä taisi olla. Kyllä sitä on nämä vuorokaudet saanut kaiken aikaa katsella kuolemaa silmästä silmään. Ja on siinä ollut kärsimistäkin."
"No sen jo arvaa kylkeinenkin. Vaan nyt pitää joutua ketjuun, etteivät ärähtelemään pääse toiset."
Taas puristetaan käsiä ja lausutaan iloiset hyvästit.
"Jouduhan paikallesi ketjuun!" huutavat vielä perästä.
"Tullaan, tullaan, kun keretään", vastaa Arvo samaan reippaaseen sävyyn. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei hän enää tulilinjoille kykene. Ei ainakaan pitkiin aikoihin.
Sitten valtaa hänet kaiken jännityksen ja mielenjärkytysten jälkeen niin voimakas väsymyksentunne, että kaikki muu ikäänkuin hukkuu siihen. — Kerran vielä kuohahtaa hänessä sotilaan veri, kun asemalla paareilla kannettaessa näkee vaunuihin lastattuna juhlallisia tykkejä. Tekisi mieli ääneen hurrata kajauttaa. Siinä ne nyt menee ne hänen lupaamansa.
Tuntuu surumieliseltä ajatella, miten toista olisi olla mukana nyt, niin varmaa ja repäisevän riemullista. — Mutta ovatpahan toiset, Poke ja muut. Kyllä ne selviävät minuttakin — tapaa taas uupumus ja painaa takaisin yhtätasaiseen harmauteensa.
HILJAISTA MIEHUULLISUUTTA.
"Miten ne laulavat, kuulkaahan!" — Nuori hoitajatar kumartuu innoissaan ulos ikkunasta. Kadulta kantautuu hiljaiseen sairashuoneeseen reipas laulu tahdikkaan astunnan säestämänä. Komppania marssii asemalle täysissä varustuksissa.