"Miten ne laulavat", sanoo hän uudelleen. — "Että ne saattavatkin noin —." Hän ei päätä lausettaan, nojaa vain ikkunanpieleen ja henkäisee äkisti syvään: hän ajattelee kaikkia niitä, jotka tulevat menettämään henkensä — tai ehkä liikuntakykynsä, niinkuin hän tuolla vuoteessa, nuori poika, joka yhä häilyy elämän ja kuoleman välillä.
"Minkälainen oli muuten yö?" — Lääkäri nyökkää vuoteeseen päin.
"Entisellään. Hän hourailee lakkaamatta, kuinka muka ketju murtui, kun hän ei kestänyt paikallaan vartiossa ja siihen tapaan. Alituiseen, niin että oikein pahaa tekee kuunnella. — Poloinen, niinkuin ei se hänen osaltaan riittäisi. Tokko saanee edes pitää jalkansa."
"Vaikea sanoa. Parhaassa tapauksessa jää se kuitenkin aivan jäykäksi.
Kun nyt edes yleisvointi korjautuisi."
Laulu ja askelten kaiku on edennyt kuulumattomiin. Hoitajatar sulkee ikkunan. He lähtevät työhönsä. Niihin aikoihin ei siinä talossa ollut yötä eikä päivää. Oli vain loppumatonta kuumeista askarrusta. Ja yhä tuli lisää joka junan mukana haavottuneita — Raudun verisen voiton lunnaita.
— — — Mutta eräänä päivänä herää Arvo Partio siitä pitkällisestä yöpimeästä, johon kuume on hänet kahlehtinut. Hän katselee ympärilleen kirkkain silmin hiljaisessa valkeassa huoneessa, johon päivänpaiste valuu uudinten lomasta leveinä kultajuovina. Kukat tuoksuvat yöpöydällä. Hän näkee ne ensi kertaa, jaksaa jo iloita niistä. Hän tuntee palautuneensa tajunnan selkeyteen ja elämään — vieläkin kerran.
"Arvatkaapas, arvatkaapas, mitä hyvää minä täältä tuon!" — Hoitajatar pilkistää ovesta säteilevän iloisena. Valkea myssy on istahtanut vinoon toiselle korvalliselle pelkästä hyvästä mielestä. Hän katoaa ja sijalle ilmestyy —
"Ei mutta — ei mutta, Poke."
"Sama mies. Ukkoseni, veli rukka. Aune minulle kirjotti. En tahtonut jaksaa aluksi niellä enkä sulattaa. — Sitä se sota tekee." — Hän ravistelee toista karhun hellyydellä laihtuneista hartioista, läimäyttelee ja ravistelee. Mutta hehän ovat niin sanomattoman iloisia.
"Että sinä tosiaan. Miten selvisitkin?"