"Enpä ihmeemmin. Katsos, kaikenhan voi järjestää. Komennuksella, komennuksella tietenkin ollaan. Haavottuneita tuomassa. Tiedätkös, ei se komppania niin vain poikiaan unohda" — hän läimäyttää tällä kertaa Arvon päänalaiseen, niin että vieteripatja keinahtelee —. "Sitä sanoivat kaikki, että jopa oli sekapäinen se luoti, joka sinut kempsautti jaloiltasi. No, minä viivana päällikön puheille ja lomalippu lähti kuin itsestään."
Hän on niin kaltaisensa. Tekee hyvää kuunnella ja katsella häntä. Päivettyneet kasvot hohtavat raikkauttaan, silmissä kipinöi ja vilkehtii kuin majakkalyhty. On kuin kukkisi nuoruus ja voima hänen veressään. Mutta hänpä onkin niitä, jotka ainaisesti purjehtivat piristävässä aamutuulessa ja tuovat elämää ja vauhtia muassaan.
Arvo tuntee se selvemmin kuin konsaan ennen. Toisen käsistä valuu sähkövirtana sykähyttelevä elämänhalu hänen kalpeisiin käsi raukkoihinsa.
"Ukko rukkaseni, miten oletkin huvennut. Eihän sinusta ole jälellä kuin hiukan silkkaa keskikohtaa. Vain yksi ulottuvaisuus kuin viivalla Bonsdorfin 'kurnetriassa.' — Eläs, että todellakin oli vielä sen verran sivistyksen rippeitä jälellä. Sen kun moititaan kenttäelämän niin huikeasti muka metsistyttävän." — Hän nauraa tartuttavan iloisesti, niin että hohtaa valkea tasainen hammasrivi. Vaikka oikeastaan sydänalaa niin oudosti kouristaa katsellessa tuttuja rakkaita kasvoja pieluksella. Ne ovat niin kapeat ja läpikuultavan kalpeat. Mutta Poke ei ole niinä miehinäänkään, kulettaa valtioviisaasti keskustelunkin ihan toisille urille.
Ja he antavat jutun luistaa kuin ennen.
"Toiset pojatko? Hohoi — ne ukkelit jaksavat pulskasti. Ja paikkansa ne pitävät aina ja joka tempussa. Sen sanoo vaikka kuka, päällikötkin. Iso-Jukka on ihan jyry miehekseen, koko komppanian kaunistus. Ei hätäile eikä siekaile hikisimmissäkään paikoin.
"Muuten olemme viime viikkoina olleet hieman erillämme. Näes, minua tuppasi kyllästyttämään se ainainen ketjussa loikominen. Pyrin sitten tykistötiedustelijoihin. Se on ikäänkuin liikkuvampaa ja reilumpaa ja pitää niin voiteessa miehen. Koikkalainen tietysti piipertää kintereilläni kuin ennenkin.
"— Muuten muista minun sanoneeni. Se poika se vielä näkyy Suomen armeijan riveissä — jos nyt yleensä elävänä selviämme itsekukin. — Mutta väsyttääkö tämä sinua?"
Arvo on sulkenut silmänsä ja kasvot paistavat valkeina pieluksella. "Ei, muuten vain —" ja sitten syvän surullisesti — "Minusta ei sitten enää ole miksikään."
"Sinusta! Synti sitä on sanoa sinun, jolla on aina ollut päätä ja kuntoa enemmän kuin meillä muilla yhteensä." — Poke yrittää parastaan —. "Ja välipä nyt tästä yhdestä jalasta, kun paras miehessä on jälellä. Sitä sanoi Aunekin, että olisi paljon hullumpaa, jos se olisi esimerkiksi käsi. Ja kylläpähän sinä tästä vielä kohennut kaikin puolin. Älä ole milläsikään."