"Vaan kun en oikeastaan kerinnyt olemaan miksikään hyödyksi."
"Vai et hyödyksi. Olithan ensimäisiä — ja helmikuussa, muistat sen, olivat miehet kalliita."
"Ja sitten on niin raskasta ajatella, että te toiset siellä kannatte kaiken kuorman sillä välin kun —"
"— — kun sinä makaat ja haudot silkkoja tyhmyyksiä." — Poke sieppasi entisellään nokkelana sanat hänen suustaan. — "Viljelehän järkeäsi, ukkoseni. — Miksi siis sinä makaat tässä ja kärsit? — Etkö isänmaasi tähden, kuten muutkin. Eikö se sitten ole sama, missä se tapahtuu, kunhan miehenä kantaa kohtalonsa — niin, tappionsakin, Kuules, minusta tuntuu, että tässä sinun paikallasi vasta miehuullisuutta kysytäänkin, etkö usko?" — Ja sitten veljellisellä lämmöllä: "Tuossa se olisi, sanon minä, vapaudenristi paikallaan."
Hän taputtaa Arvon paidanrintaa, mutta ei hiiskahdakaan, että hänellä on sellainen kalleus kotona, saatu erään huimanrohkean öisen partion jälkeen.
"Miksi sinä sen pois otat?" oli ihmetellyt sisar, joka tapasi Poken itse teossa, ratkomassa nauhaa.
"En minä, kun ei Arvollekaan vielä ole annettu", oli Poke lyhyeen vastannut.
Ja sitten ystävykset siirtyivät puhumaan niiden päivien suurista tapahtumista, iloisista voitonviesteistä ja ratkaisun varmuudesta.
"Kohta saat terveisiä Viipurista", kehaisee Poke poikamaiseen tapaansa. — "Siihen mennessä toki sinäkin hiivittäydy tuohon ikkunan poskeen, kun komppanian pojat hurraavat jälleen kotiansa kohti. Me teemme sinulle tuolta ikkunan alta uljaasti kunniaa kuin itse Mannerheimille. — Sekin suuruus on muuten nähty ihan näillä silmin. Kävi tervehtimässä poikia siellä etulinjoilla. Sillä se oli ryhti ja katsanto kuin Napoleonin kuvalla."
Hän "turisee" hilpeästi kuin kuunaan. Sitä on niin soma kuunnella, Poken rupatusta. Se tulee ryöpsähtelee välittömänä ja tuoreena, tekee äkkikäänteitä solahdellen alati uusiin uomiin. Ja kun hoitajatar apulaisineen tulee hetken perästä hakemaan Arvoa leikkuuhuoneeseen, hämmästyy hän syttyneitä silmiä ja punerrusta poskilla.