"Niin, oletpa helisemässä, ukko rukka", lohdutteli toinen hyväntuulisena.
Luokkien ovet sulkeutuivat. Alkoi jälleen lyhyt kolmeneljännestunnin taivallus okaisella opintiellä. Kaksi viikkoa vielä, sitten!
Toukokuun aurinko hellitteli avaralle koulupihalle, joka nyt, remuisten kimeiden pojanäänien tauottua, tuntui haudanhiljaiselta. Tuli niin hiljaista, että kyyhkysparvi, joka päivää paistatti matalan ulkohuonerakennuksen katolla, uskalsi laskeutua pihalle tutkimusretkelle, oliko mureniakaan tähteellä ensiluokkalaisten voileivistä.
Naapuritalon puutarhassa avautuivat jo voikukat ja leinikit kevätauringolle ja lehdittyvissä vaahteroissa viheltelivät kottaraiset pitkin pehmein huilunäänin.
Mutta kaukaa tuli kevättuuli, raisu ja vallaton. Tänään se oli kaikkein kujeellisimmalla päällään. Sieppasi paperileijan lapsilta kadulla lennättäen sen taivaan pilviin ja puisteli maahan pesuvaatteet nuoriltaan naapuritalon pihassa. Siitä nousi aika melu. Pyykkimatami torui, lapset kirkuivat. Mutta hilpeä kevättuuli jo heitti kuperkeikkaa juhlallisen kirkon katolla ja ratsasti itse pääpyhän kirkonristin poikkipuulla uusia kujeita keksien. Lopulta huhahti sisään avonaisesta kuudennen luokan ikkunasta ja suruttomana selaili "Deutsche Prosan" lehtiä kuin ilkkuen Paunua, joka silloin juuri oli kiipelissä "Leberecht Hühnchenistään."
Kaksi viikkoa vielä! — huokasi Paunu sydämestään. — — —
Ylihuomenna juoruili uutisjanoinen pikkukaupungin lehti näin:
"Romanttinen keikaus. Nolosti kävi eräälle kuhertelevalle parille rantapuistossa toissailtana. Sisäinen paineko nousi niin korkeaksi vai mitkä näkymättömät voimat lienevät keikauttaneet heidät ilmaan sohvineen päivineen, tallukat taivasta kohden. Toinen asianosaisista oli Iivana, toinen valitettavasti — sivistynyt suomalainen neitonen."
"Terveydeksi", sanoi koko kaupunki siveellisellä suuttumuksella.
"Parahiksi", virnistivät lyseon yläluokkalaiset. — "Niin käyköön jokaiselle, ken vetää yhtä köyttä maan vihollisen kanssa."