Mitä? Pelkäänkö minä? kysyy Arvo Partio itseltään. Eikä saa selville, onko se pelkoa tai muuten jännityksestä, tilanteen outoudesta ja yksinäisyydestä syntynyt kaameuden tuntu, joka valtaa mielen.
Mitähän kello on? Hän kopeloi tulitikkuja, mutta muistaa samassa, ettei tulta saa ottaa. Kylmä kosteus on tunkeutunut ihoon asti. Alkaa puistattaa. Jaloista vetää suonta. — Kun voisi nousta kävelemään edes. Jäsenet puutuvat vatsallaan maaten ja käsivarsia pistelee kuin tuhansilla neuloilla.
Tämä siis on sota.
Kestetään. Eihän tämä oikeastaan mitään vaikeata olekaan. Pitää koettaa ajatella jotain muuta. — Ajatus ajaa toistaan kiitäen ja myllertäen kuin pilvet tuulisella taivaalla. Kuin itsestään lähtee sitten noutamaan määrättyä uomaa, hakemaan yhtymäkohtia tilanteelle ja mielialalle.
Mielikuvitus pyörittää, pyörittää rullaansa… Avartuu eteen Napuen luminen lakeus, sen yllä kirpeänkylmä helmikuun taivas. Lakeudella Suomen armeija: rääsyisiä miehiä ja poikia lumessa seisten. Nutun liepeillä pitelevät kiväärin perää. Paljaita käsiä polttaa kuin tulella… Uusi kuva. Myrskyinen uudenvuodenyö Norjan tuntureilla. Lumeen hautautuvat Suomen armeijan tähteet.
Ah — se oli sentään toista. Ei enää tunnu kylmävän.
Onkohan tässäkin paikassa joku ennen minua vartiopalvelustaan
isänmaalle tehnyt? — tulee sitten mieleen. — Ehkä muinoin joku
Viipurin lukiolainen. Ja tuleeko vastaisuudessa taas joku toinen
Karjalan poika? —
Siitä avautuvat ihmeelliset, loppumattoman avarat näkölinjat taakse ja eteenpäin, menneiden vuosisatain hämärään, syntymättömien vuosisatain vastaisuuteen. — Minä tässä kuin renkaana välillä, renkaana äärettömässä ketjussa, joka sitoo toisiinsa suvun menneisyyden ja tulevaisuuden. Tällä vasemmallani pitelen kädestä jotakin tuntematonta mennyttä, oikeani ojennan toiselle tuntemattomalle vastaisuuteen. Ken hellittää otteensa, sen kohdalta ketju murtuu. Kaikki vartiossa kukin omalla paikallansa — isien teillä —
Arvo Partion ei ole enää kylmä eikä nälkä, hän ei ole enää yksin.
Ääniä kuuluu ja askeleita.