Sitten on hiljaista. Ei puhe oikein tahdo sujua. Pilkkopimeässä kuuluu vain jalan kapse ja veden lotina. Poke takana yltyy viheltämään "Porilaisten marssia." Se hieman kuin lieventää jännitystä.
Parin kilometrin päässä poiketaan radalta vasemmalle, kohotaan jotain rinnemaata, kahlataan syvässä lumessa ja hajaannutaan ketjuun määräyksen mukaan neljänkymmenen metrin välimatkoille.
Sitten on jokainen yksin lumikuopassaan — ajatuksineen. Kädet tiukasti puristavat kiväärin perää ja silmät tuijottavat pimeään yöhön. — "Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään punaisia."
Kas nyt! — Kädet puristuvat suonenvedontapaisesti kivääriin. — Mikä siellä liikkuu? Jokohan pamautan. — Mustia varjoja häilähtelee — yksi, kaksi, kolme — tulevat lähemmäksi, häviävät.
Kiihtyneen mielikuvituksen luomia harhakuvia vain.
Sitten rupeaa kuulumaan askeleita kuin kahlaisi joku syvässä lumessa.
Humahdus — nyt se kaatui.
Taas tarraavat vapisevat kädet kivääriin —
Ei, oliko se vain lumi, joka pudota humahtelee puista. — Nyt varmasti liikkuu — vedetään jotakin, jotain raskasta — Uusi voimakas humahdus —
Ah, lunta vain taaskin. Lähellä on varmaan jokin rakennus, jonka katolta lumivyöryt putoilevat. Sen räystäistä tipahtelee vesi ja synnyttää omituisen takovan äänen, joka kuulostaa luonnottoman kovalta syvässä hiljaisuudessa.
Korvissa soi kuin kulkisi telefoonilankaverkko läpi pään ja silmäkulmia kivistää alituinen tuijottaminen pimeyteen, joka on täynnä —