"Juomaan olisin mennyt. Jo vuotaa, ai, ai. — Mihin lie käynyt?" — Hän ojentaa kättään heihin päin. Siinä palaa punainen veriläikkä. Ja kun lakki kohotetaan päästä, hulvahtaa sieltä kokonainen verivirta ja punaa valkean lumivaipan. — Ensimäiset veriläikät. — Sitä on ilkeä katsella oudokseltaan. Pojat ovat totisia. Mutta neuvokas Poke on jo repinyt nenäliinansa ja tukkii sillä haavaa.
"Ei hätää", lohduttelee hän. "Naarmu vain. Pikkusen on pääkuortasi pinnalta kyntänyt. Vaan toimittauduhan asemalle sidottavaksi. Koetas, pitävätkö polvesi. — No hei, niinhän sinä seisot kuin ehjä mies. Taidat sentään saattajan tarvita."
"Kyllä minä vien" — tarjoutuu eräs haavottuneen tovereista. He häviävät pian alamäkeen.
Tulee hämärä. Mutta taivas on selkeä ja tähdet syttyvät yksitellen. Siitä tulee yöksi kireä pakkanen. Alkaa jo värisyttää märissä vaatteissa. Ammunta on laimeampaa.
"Partio" se on ryhmäpäällikön ääni — "ottakaa pari miestä mukaanne ja hiihtäkää metsiä myöten etelään päin ottamaan selkoa, yrittävätkö ne ehkä saartoliikettä sieltä käsin."
"Ymmärrän, herra kapteeni." — Partio kiepsahtaa mielissään pystyyn ja huutaa Pokea ja Koikkalaista halkopinon raosta. Alhaalta radalta siepataan sukset ja sitten painutaan voimakkain lykkäyksin pimenevään metsään.
"Tämä se taas verryttää puutuneet jäsenet", hyvittelee Poke.
Mutta harkitseva Partio neuvoo:
"Hiihdä sinä enemmän oikealle. Jätetään tämä Peukaloinen keskeen. Minä painun tänne vasempaan. Pidämme kymmenen metrin välimatkan."
He pyrkivät juuri etääntymään toisistaan, kun kuuluu kumea jyrähdys — sitten pitkä ujeltava ääni, joka salamannopeudella lähestyy, kiitää yli — ja sitten vavahtaa säikäyksestä koko vuorenrinne.