"Niin, joko näit ryssiä tarpeeksesi?" — udellaan Koikkalaiselta.
"No, tämän päivän osalle riittihän tuo", vastaa pieni urho.
Melkein kaksitoistatuntisen yhtämittaisen jännityksen perästä loikovat he viimeinkin aamuyöstä asemahuoneen lattialla. He ovat vielä kiihkeitä ja lämpimiä taistelun jäleltä. Juttu ei tahdo ottaa tauotakseen, kun jokainen kertoo vaikutelmistaan. Enin touhuaa Koikkalainen, kehuu japanilaistaan, kehuu kupliksi vesille.
"Missä sinä oikeastaan olet oppinut kivääriä käsittelemään?" utelee joku.
"Kah, eno opetti junassa tullessa. Ensin se oli äkäinen kuin syötävä, uhkaili seuraavalta asemalta jalkapatikassa passittaa kotiin, mutta sitten leppyi. — Pääsinpäs niiltä luiskahtamaan. Ja mikäs täällä on ollessa!"
Niin, mikäs täällä on ollessa!
Se on ollut vaiherikas päivä, ihmeellisin heidän tähänastisessa nuoressa elämässään — niin sykähyttelevän iloinen ja repäisevä. On vasta kuin päästy leikin makuun, ei vielä tunneta sen oikeata luontoa. Heille se on vain ollut melkein kuin poikavuosien huima intiaanileikki, ihana ja hermoja kiihottava. Ja he nukkuvat kylmälle kovalle lattialle huulilla hilpeät sanat ja mielissä suruton seikkailuinto.
Sellainen oli päivä, jolloin komppania sai tulikasteensa.
KORKEAN JÄNNITYKSEN PÄIVIÄ.
Mutta huomisesta lähtien sai leikki vakavamman luonteen. Tilanne oli tällainen.