Koko seutu kuin käymistilassa. Ei kellään oikeastaan tietoa siitä, mikä on punaista, mikä valkeaa puolta. Niinä päivinä vasta piirtyi raja. Kylissä ympärillä kihisi punaryssiä liukkaina apureinaan paikkakunnan punaiset. Niillä oli Viipuriin vain vajaata pari peninkulmaa, siellä ehtymättömät asevarastot. — Siis joka suhteessa erinomaiset edellytykset.
Pysyttäytyä radan haltioina tällä kohdalla, pitää puhtaana maantiet ja turvata sivustansa saartoliikkeiltä — se oli pienen valkoisen joukon ylivoimainen tehtävä.
Joka hetki tuli uusia viestejä, miten punaiset yhä kasvavalla miesjoukolla ja järeämmillä aseilla koettavat vetää heidät nuotanperään. Sitä estääkseen piti pieniin partiojoukkoihin jakautuneena retkeillä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse kahakoiden aina välillä ja samalla puolustaa asemanseutua, jota punaisten panssarijuna kävi tervehtimässä tiheän päähän.
Pohjoista kohti lähetettiin kaksi joukkoa, noin viisitoista miestä kummassakin. Toisen oli määrä hiihtää peninkulman päässä olevaan kylään puhdistaakseen sen punaisista, jotka sillä kohdalla yrittivät sulkea peräytymistien, toisen oli vastattava vilkasliikkeisestä maantiestä, joka Viipurista tullen haarautui kahtia. Sinne oli matkaa lähes kaksi peninkulmaa asemalta, joka oli liikkeiden tukikohtana. Jälkimäisen joukon mukana hiihtivät Partio, Poke, Seikku ja Paunu.
Pieni vaaksanvartinen silmäili surullisena heidän jälkeensä ja huokasi. Hänkin olisi mieluummin hiihtänyt mukaan seikkailuihin kuin jäänyt makaamaan lumikuoppaan. Vaan soturin ensimäinen velvollisuushan on nurisematta totella, ja siksi lähti Koikkalainen uljaasti marssimaan miesten jälestä ponnistellen lyhyine säärineen toisten tahdissa. Välillä pysähtyi ihastelemaan "Hämäläisen lentäviä", viipurilaisia koulupoikia enimmäkseen, jotka tuulena pyyhkäisivät ohi sivakoillaan. Ne olivat ulkomuodoltaankin jo karskimpia kuin muut ja ahavan puremia. Hiihtomallikin oli niillä niin erin uljas ja tyylikäs. Heitä ihaili Koikkalainen enemmän kuin ketään, kun ne nuolena tulivat ja lähtivät ja olivat kuin itse partiokuningas Löfving yhtaikaa joka paikassa eikä missään. —
"Hei, Peukaloinen! Elähän häviä, mikä sellaisen nuppineulan sitten lumesta löytää", — huudetaan edeltä. Sellainen loukkaa syvästi pienen vartiosoturin mieltä ja silloin hän aina ajattelee: vielä minä näytän teille, nuppineulasta ja muusta. Mutta hän on viisas poika eikä ole näköjään mikseenkään.
* * * * *
Me seuraamme hiihtäjien latua partiolle.
On verraton keli, suksi liukuu kuin itsestään sileätä maantietä. Raikas pakkassää ja nopea liikunto panee veren nopeaan kiertoon ja puree mielen pirteäksi. Ja jos lisäksi aurinko kultaa huurteisen metsän ja timanttisäihkyiset hanget, niin ei tarvitse enempää. Pojan mieli on valmis heittämään kuperkeikkaa kuulaissa avaruuksissa.
Pian siinä kilometrit katkeavat. Määrän päähän tultua sanoo päällikkö: