Metsän rannassa on miestä mustanaan ja metsästä yhä lappautuu lisää. Suoraan kohti tulevat. Eivät näy mitään aavistavan, huoletonna ryhmissä hiihtelevät eivät yritäkään ketjuksi järjestyä.
"Joko?"
"Ei, ei, ei vielä. Hajaannutaan ketjuksi pitkin törmän reunaa. Kun minä merkiksi ammun, senjälkeen pidetään tulta yllä yhteislaukauksin. — Onko patruunia kyllin?"
"Satakunta miestä kohti."
"Ei auta tuhlata sitten. Lakataan heti, kun ne peräytyvät — Asemamme on verraton. Nyt näytetään, pojat!"
Tämä se on jo toista ja todempaa kuin eilinen leikki. Kontataan nopeasti paikoilleen ja sitten kivääri poskella jännittyneenä odotetaan merkkilaukausta.
Vihollinen on enää noin viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin pamahtaa merkkilaukaus ja sen jälkeen syöksee surmantulta törmän takaa kuin mistäkin hornankidasta.
Hiihtäjät hätkähtävät, sekaantuvat, menettävät malttinsa ja hurjassa sekasorrossa pakenevat takaisin metsään. —
"Helvetistäkö ne ampuvat", kuuluu joku kiroilevan.
"Ei toki sieltä päinkään", nauretaan törmän takana.