"Älähän nyt, älähän nyt, jospa hyvinkin —" yrittävät toiset uskomatta itsekään sanoihinsa. — Seikku on jälleen mennyt horroksiin.
"Tulimainen. Olemme hukassa. Ne pahuukset vetävät ketjunsa molemmin päin pitkin metsänrantaa", kuuluu silloin kiihkeästi törmältä.
"Jos ne pääsevät tuonne mäelle asti, näkevät ne sieltä meidät suoraan pitkin joenuomaa."
"Ja siitä on maantielle vain pari kivenheittoa. Tuli tästä hikiset paikat yhtä kaikki." — Poke rypistää tuimasti silmäkulmiaan. He vetäytyvät kaikki yhteen neuvottelemaan.
"Entä ne toiset seitsemän. Varjele, ne perii hukka. Taitavat jo nyt olla eristetyt meistä", muistaa joku.
Äsken hehkuvat kasvot ovat valahtaneet kalpeiksi, lihakset värähtelevät, silmissä palaa synkkä uhma.
"Me emme antaudu."
"Emme, vaikka — viimeiseen mieheen."
"Ja viimeinen säästäköön viimeisen patruunan omalle osalleen."
"Tuohon käteen." — Silloin he tuntevat ensi kertaa syvästi ja väkevästi, miten suuri voi ihminen olla, miten paljon suurempi kohtaloansa, ja rintaa paisuttaa jalo ylpeys.