Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee komeaan riippakoivuun tien vieressä — se menee pitkin pituuttaan kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.
"Kovinpas se lähelle." — "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.
Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa — vain irrallisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja, joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.
He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.
Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja häikäisee maaliskuun auringossa.
"Nyt valmiina, tulevat!"
Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen surmaavaa metallia ja savua.
"Tähdätkää, — laukaiskaa!"
Korvia särkevä pamaus. — Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.
Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee laukaisemistaan. — Hyvä Jumala, täytyy, täytyy — Kiväärinpiippu on tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen — laukaisee laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.