Fiuu — fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.
Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.
"Ah" — ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.
"Auttaa — auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa, kädet painettuina rintaa vasten.
Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. — Taitaa hengenlähtöä tehdä. Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään. Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!
Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen lähti kelpo toveri. — Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan kiväärin. — Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen —.
Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi. On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. — Ja Arvo laskeutuu maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia siunattavan.
Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen syvässä hangessa.
"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle suksien luo ja sitten painella kirkolle — jos tie on selvä", ehdottelee Arvo.
"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."