He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä on valoisampaa.
"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne eteenpäin." — He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan eteenpäin.
Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän kohoaa polvilleen. Täräys — ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen — välähtää salamana aivoissa — sitten on kaikki hiljaa.
Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.
Haavotuin — mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne siis kuula kävi.
Toiset jättävät, pitää joutua — muistaa sitten ja silmää hämärtyvää tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.
"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei tohdi.
Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. — Kunpa saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä —.
Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai — hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? — Ennemmin sekin kuin elävänä antautua niiden käsiin.
Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin saisi rauhassa kuolla.