Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja, palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas ja hengähtää hetkisen.
Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään, tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut repaleina. — Räjähtävän kuulan työtä. — Hänen käteensä sattuu lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.
Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. — Ei tässä tarvinne enää kauan odottaa — välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää vuotoa. Turhaan. — Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.
Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa vain ummistaa silmänsä — nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen. Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat —.
Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse — aina lysähtää uupuneena maahan.
Korvissa käy hiljainen humu. — Hautausmaan kuusikko tuulessa humahtelee —.
Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.
Elämä pakenee — yrittää taasen väsynyt ajatus.
Tämä on kuoleman esikartano — lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.
Silloin korva ottaa kaukaa ääniä… Raakaa ärjähtelyä. — Siipirikko lintu rukka räpytteleikse: