Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.
Mitähän mahtoi olla kello?
Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa valtoihinsa.
Seikun kello. — Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun tietäsi —
Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan, joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa latuaan.
Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän surumielisenä.
Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. — Olisikohan kuusi? Kun saisi käsiinsä tulitikut. — Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.
"Älä ota!"
"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.
"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."