"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo vuorostaan.
"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä rakuunaa ja jokunen matruuseja." — Miettii hetken ja äkkiä sanoo:
"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos on ikää?"
"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon seitsemännellä."
"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja opettajat akiteerasivat?"
Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo miehekkäästi:
"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan. Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja kunniantunto."
"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät on liikkeelle kiskonut —."
Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.
"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä sohlannevat." — Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin: "Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." — Mennessään vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." — Hän lähtee vihellellen. Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.