Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen kauemmas — viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse. Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää raukeasti:
"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."
"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa rauhassa."
Vanki! — Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas armottomasti pudisteli hereille. — Vanki. — Se oli kuin ruoskanisku väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä —.
Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.
Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee jo kiperämpiä kysymyksiä:
"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"
"Ei kuin viisi miestä" — tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa äkkiä havahtuen ovelaksi: "—joukkue kun jäi tuonnemmaksi."
"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"
"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" — kiertelee vanki. "Eikä ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja, silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. — Näinä päivinä odotettiin lisää." — Uppoaakohan puhe siihen, tuumii itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.