Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa toisen jälkeen.
Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu ryssäin posmotusta.
Että ne sentään saattavat — saattavat kulkea yksillä asioilla noiden kanssa, veljeillä ja kaulailla! — Hän vihaa niiden viittojen lianhajua niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa ruttoa! — Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja levittäneet paheittensa tartuntaa! — Ja näiden kaulaan heittäytyivät omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan — näiden, jotka olivat isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!
Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan —
Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka taisteli täällä, väärällä puolella — Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu. Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja venäläinen nainen.
"Missä se lojunee, s—n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat kerralla tehneet selvän."
"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."
Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.
Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta lonkkaansa.
"Aaa —" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo, nitschevoo —" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.