Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät kyynelkarpalot —. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä kuitenkin lopulta käypi.
Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa olisin kerennyt — ajattelee Arvo tuskaisena.
Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja pesemään.
"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."
"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee toinen.
"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."
"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."
"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää välskäri sovitella.
"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi. Niinkuin ei omissa kyllin olisi."
"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä teidän apuanne kaivatakaan." — Vanha välskäri on kiusaantuneen näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää jalasta huopasaappaan.