"Huh-huh — olipa siellä."
Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy aivan punaiseksi.
Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.
"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."
Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:
"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää laulaa poikaparalle hautavirsi —."
"Ei paha saa, ei paha saa,
taivaass' on pojalla se torpanmaa —."
Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja vievät kaiken huomion.
"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista tiedä sen koommin."
Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.